*

Yksilönvapauksien ja tasa-arvon puolesta "Vapaudesta hetkellisen turvallisuuden tähden luopuva ei ansaitse kumpaakaan." - Benjamin Franklin

Kleinin doktriini -- Tuhopolemiikan nousu

Kleinin doktriini -- Tuhopolemiikan nousu

Kirjoittanut: Johan Norberg

Copyright 2008 The Cato Institute, Briefing Paper # 102, 14.5.2008. Julkaistu oikeuksien omistajan luvalla. Kaikki oikeudet pidätetään.

Yhteenveto

[N]aomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu yrittää olla teos, joka paljastaa vapaaseen markkinatalouteen perustuvan kapitalismin ja sen puolestapuhujana tunnetun Milton Friedmanin säälimättömän luonteen. Klein väittää, että kapitalismi kulkee käsi kädessä diktaattorien ja raakalaismaisuuden kanssa ja, että diktaattorit ja muut epäilyttävät poliittiset hahmot hyödyntävät "shokkeja" -- luonnollisia tai tarkoituksella aiheutettuja katastrofeja -- valtansa kasvattamiseen ja epäsuosittujen talousuudistusten ajamiseen. Klein esittelee kenraali Augusto Pinochetin Chilen, Margaret Thatcherin Iso-Britannian, Tianamenin aukion kriisin aikaisen Kiinan ja Irakin sodan esimerkkeinä tästä menettelytavasta.

Kleinin analyysi on toivottoman virheellistä lähes jokaisella tasolla. Friedmanin omat sanat paljastavat hänet rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien puolestapuhujaksi. Friedmanin mielestä asteittaiset taloudelliset muutokset ovat usein parempia kuin nopeat muutokset ja, että ihmisille pitäisi tiedottaa avoimesti kaikista uudistuksista, jotta he voivat paremmin varautua niihin. Friedman myös tuomitsi Pinochetin hallinnon ja vastusti Irakin sotaa.

Kleinin historialliset esimerkitkään eivät kestä lähempää tarkastelua. Klein esimerkiksi väittää, että Tianamenin aukion verilöyly olisi ollut tarkoitettu murskaamaan markkinatalousuudistusten vastustajat, kun tosiasiassa sen seurauksena talouden liberalisointi pysähtyi vuosikausiksi. Hän myös väittää, että Thatcher käytti Falklandin saarten sotaa epäsuositun talouspolitiikkansa peittämiseen, vaikka tosiasiassa tuo talouspolitiikka ja sen tulokset olivat suuren yleisön keskuudessa hyvin suosittuja. Kleinin laajemmat kokemusperäiset väitteet eivät pärjää sen paremmin. Politiikasta ja taloudesta tehdyt tutkimukset vahvistavat, että poliittisesti epäliberaalit hallinnot yleensä vastustavat myös markkinoiden liberalisointia, kun taas laajempia vapauksia sisältävillä hallintojärjestelmillä on taipumus ajaa myös markkinatalouden vapauttamista.

Johdanto

Viime syksynä ilmestynyt kanadalaisen kirjailijan Naomi Kleinin kirja Tuhokapitalismin nousu on noussut nuorten antikapitalistien raamatuksi. Sitä on myös ylistetty kirja-arvosteluissa. Filosofi John Gray kirjoittaa The Guardianissa: "On hyvin vähän kirjoja, jotka auttavat meitä ymmärtämään nykytodellisuutta. Tuhokapitalismin nousu on yksi niistä kirjoista.". [1] New York Timesissä Nobel-palkittu Joseph Stiglitz kirjoittaa, että se on "värikäs kuvaus poliittisista keinoista, joita vaaditaan vastenmielisten talouspolitiikkojen ajamisesta niitä vastustaviin maihin". [2] Amazon.comin toimittajien mukaan se on kymmenen parhaan vuonna 2007 julkaistun ei-fiktiivisen kirjan joukossa.

Kleinin väittämä kuuluu, että talouden liberalisointi on epäsuosittua, ja siksi sitä voidaan ajaa läpi vain äänestäjiä huijaamalla tai painostamalla. Erityisesti vapaaseen markkinatalouteen liittyvät ajatukset hyödyntävät kriisejä. Luonnonkatastrofin, sodan tai muiden väkivaltaisuuksien aikana ihmiset ovat hämmentyneitä ja keskittyvät lähinnä omaan selviämiseensä ja hyvinvointiinsa, ja jättävät näyttämön vapaaksi yhtiöille, poliitikoille ja ekonomisteille, jotka ajavat markkinoiden vapauttamista, yksityistämistä ja julkisten menojen karsintaa kohtaamatta lainkaan vastarintaa. Kleinin mukaan "uusliberaalit" taloustieteilijät iloitsivat hurrikaani Katrinasta, vuoden 2004 tsunamista, irakin sodasta ja 1970-luvun Etelä-Amerikan levottomuuksista mahdollisuuksina purkaa vanhaa talouspolitiikkaa ja ajaa läpi radikaaleja vapaan markkinatalouden ajatuksia. Jos sodat ja katastrofit eivät riitä järkyttämään kansalaisia, uusliberaalit ovat ilmeisen tyytyväisiä, jos uudistusten vastustajien kimppuun hyökätään ja heitä kidutetaan, kunnes he suostuvat alistumaan. Kleinin tarinan arkkivihollinen on Milton Friedman, Chicagon koulukuntaa edustanut taloustieteilijä, joka oli 1900-luvun tunnetuin vapaan markkinatalouden puolestapuhuja.

Todistaakseen väitteensä Klein liioittelee kriisien aikana toteutettavia uudistuksia, yleensä jättämällä keskeisiä tapahtumia huomiotta tai kirjoittamalla tapahtumien aikajärjestyksen uusiksi. Hän käyttää väljiä kielikuvia ja pahoja vääristelyjä osoittaakseen, että vapaa markkinatalous olisi yksi väkivallan muoto. Hän sekoittaa libertarismin korporatismiin ja uuskonservatismiin ja syyttää Milton Friedmania yleisöltä salassa toteutettavien uudistusten ajamisesta. Niin tehdessään hän tulee tehneeksi yhden viime aikojen suurimmista ajatusvirheistä. Klein yrittää esittää hyväntahtoisen ja vapautta rakastaneen tohtori Friedmanin kylmäsydämisenä sotaa lietsovana Mr. Hydenä.

Tohtori Friedman ja Mr. Hyde

Kleinin mukaan Milton Friedman piti kriisejä hyvänä tapana saada ihmiset hämilleen. Tällöin liberaaleja talousuudistuksia voitaisiin ajaa läpi kansalaisia huomioimatta. Kleinin todistuskappale A Friedmania vastaan on lainaus "yhdestä hänen vaikutusvaltaisimmasta kirjoituksestaan":

  • "Vain kriisi -- todellinen tai havainnollinen -- aikaansaa todellisia muutoksia. Kun tuollainen kriisi kohtaa, sitä seuraavat toimenpiteet riippuvat kriisin aikana vallalla olevista ajatuksista. Minä uskon, että tämä on meidän perustehtävämme: kehitellä vaihtoehtoja olemassa oleville toimintatavoille, ja pitää ne hengissä ja saatavilla, kunnes poliittisesta mahdottomuudesta tulee poliittinen välttämättömyys." [3]

Tämä on Kleinin mukana "shokkidoktriini", ja kaikkien konflikteja, katastrofeja ja sotia tervetulleiksi toivottavien inspiraation lähde. Klein esittää tämän lainauksen kirjansa mukana tulevan ei niin hienotunteisen kidutettavien ja sähköshokkeja saavien vankien filminpätkän yhteydessä luodakseen vaikutelman, että filmin esittämä kriisi olisi sellainen, jonka Friedman toivottaisi tervetulleeksi.

Tuo lainaus ei kuitenkaan ole yhdestä Friedmanin vaikutusvaltaisimmasta kirjoituksesta. Se on hänen vuonna 1982 kirjoittamastaan hyvin lyhyestä johdannosta teokseen Capitalism and Freedom (julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1962). [5] Se ei myöskään toivota kriisejä tervetulleiksi, vaan ainoastaan osoittaa sen suhteellisen yleisesti hyväksytyn tosiasian, että ihmiset muuttavat tapojaan useimmiten silloin, kun he huomaavat entisten tapojen epäonnistuvan -- Kleinkään ei ole tästä eri mieltä. Itse asiassa Friedmanin esimerkistä (joka koski markkinoiden vapautumista kun kommunismi epäonnistui Kiinassa ja Neuvostoliitossa tai, kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia kärsivät stagflaatiosta) on selvää, että Friedman ei puolustellut shokkeja ja kriisejä pakottaakseen ketään hylkäämään vanhoja tapojaan, vaan ainoastaan havainnoi ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joissa vanhat järjestelmät osoittautuvat epäonnistuneiksi. Kirjan loppuosassa Klein kuitenkin teeskentelee osoittaneensa, että Friedman puolusti tarkoituksellisesti aikaansaatuja kriisejä.

Klein esittää myös muita lainauksia tarkoituksenaan vahvistaa tätä tulkintaa, ja ne ovat samalla tavalla asiayhteydestään irroitettuja. Hän teeskentelee, että Friedmanin "olevien olojen tyrannian" käsite tarkoittaa äänestäjien tyranniaa ja, että kriisejä tarvitaan demokraattisen prosessin ohittamiseen. [6] Friedman tarkoitti olevien olojen tyrannialla jotain aivan muuta -- poliitikkoja, byrokraatteja ja eturyhmiä (esimerkiksi yritysten), jotka ajavat omaa etuaan äänestäjien kustannuksella. [7]

Kun Klein puhuu Friedmanin ehdotuksista inflaation vähentämiseksi, hän kirjoittaa "Friedman ennusti, että taloudellisten muutosten nopeus, äkillisyys ja laajuus tuottaisi yleisössä psykologisia reaktioita, jotka 'jouduttavat sopeutumista'". [8]

Klein antaa sen vaikutelman, että Friedman oli brutaali ja halusi lisätä tuskaa saadakseen ihmiset hämilleen ja ajettua läpi omat uudistuksensa. Sanavalinta "psykologiset reaktiot" on myös merkityksellinen, koska Klein yrittää yhdistää liberaalit muutokset psykologiseen kidutukseen ja sähköshokkeihin. Lainauksen esittäminen oikeassa asiayhteydessään osoittaa Friedmanilla olleen mielessään jotakin aivan muuta. Hän jopa kirjoitti, että jos hallitus aikoo taistella inflaatiota vastaan näillä keinoilla, niin "mielestäni ne pitäisi esitellä yleisölle yksityiskohtia myöten... Mitä enemmän ihmiset tietävät muutoksista, sitä paremmin heidän reaktionsa jouduttavat sopeutumista niihin." [9]

Toisin sanoen, jos ihmiset eivät ole välinpitämättömiä ja hämmentyneitä, vaan hyvin tietoisia uudistuksen vaiheista, he sopeutuvat paremmin muuttamalla käyttäytymistään mitä tulee neuvotteluihin, säästämiseen, kuluttamiseen ynnä muuhun. Friedman oli asiasta aivan päinvastaista mieltä kuin mitä Klein esittää hänen olleen. [10]

Täsmälleen samalla tavalla Klein esittää koko taloustieteen "Chicagon koulukunnan" koostuvan dogmatisteista ja fundamentalisteista, jotka aivopesevät oppilaansa ja juonittelevat maailmanlaajuisen vallan kahvassa. Totuus on, että Chicagon koulukunta nousi maineeseen ei ainoastaan tutkimuksensa laadun, vaan myös avoimuutensa ansiosta. Kaikki ajatukset olivat tervetulleita, kunhan ne perusteltiin hyvin. Friedman itse sanoi "erilaisuuden suvaitsemisen" olevan yksi Chicagon koulukunnan menestyksen salaisuuksia. [11] Keskusteltuaan Friedmanin entisten työtovereiden ja opiskelijoiden kanssa hänen elämänkertansa kirjoittaja Lanny Ebenstein kirjoittaa, että hän kehotti opiskelijoitaan tutustumaan myös muihin näkökulmiin kuin omaansa ja, että hän ei yrittänyt käännyttää heitä omiin näkemyksiinsä. Hänen menetelmiinsä kuului hypoteesien tarkka testaaminen kokeellisten havaintojen pohjalta, ja hän myönsi nopeasti omat virheensä, jos joku niitä hänen työstään löysi. [12]

Kuusi päivää Chilessä

Klein pitää Milton Friedmanin talouspoliittisten näkemysten vaikutusta Augusto Pinochetin sotilasdiktatuuriin 1970-luvun Chilessä todisteena siitä, että vapaa markkinatalous hyödyntäisi tyranniaa ja kidutusta. Hän kirjoittaa, että Friedman toimi "Chilen diktaattorin neuvonantajana". [13] Tämä ei pidä paikkaansa. Friedman ei koskaan työskennellyt neuvonantajana, eikä ottanut vastaan penniäkään Chilen hallinnolta. Friedman jopa kieltäytyi ottamasta vastaan kahta kunniatohtorin arvoa, joita valtion rahoittamat Chileläiset yliopistot hänelle tarjosivat, koska hän ajatteli, että se tulkittaisiin tuen osoitukseksi Chilen hallinnolle.

Friedman kylläkin vietti marraskuussa 1975 kuusi päivää Chilessä luennoimassa yksityisen säätiön kutsumana. Tuona aikana hän tapasi myös Pinochetin kerran noin 45 minuutin ajan, ja kirjoitti Pinochetille myöhemmin kirjeen, jossa hän esitti suunnitelman hyperinflaation lopettamiseksi ja talouden liberalisoinnista. Samanlaisen neuvon Friedman antoi kommunistisille diktatuureille, kuten Neuvostoliitolle, Kiinalle ja Jugoslavialle, eikä kukaan sen perusteella ole väittänyt Friedmania kommunistiksi.

Kleinin mukaan Friedman ei välittänyt hyperinflaation sosiaalisista vaikutuksista -- tämä on jälleen valetta. Klein ei koskaan mainitse, että Friedman ehdotti uudistuksia, jotka vähentäisivät väliaikaista työttömyyttä tai, että yksi Friedmanin ehdotuksista oli työttömyydestä ja ahdingosta kärsivien chileläisten auttamiseen tähtäävä ohjelma. [14]

Klein kirjoittaa, että Chilen vallankaappaus vuonna 1973 oli neoliberaalien vallankumous, joka toimeenpantiin siten, että liberaalit taloustieteilijät ("Chicagon pojat") saisivat uudistuksensa läpi. Hän tekee niin luodakseen vaikutelman, että uusliberaalien kädet olisivat veren tahraamat, koska väkivaltaisin jakso osuu hieman vallankaappauksen jälkeiselle ajalle. Tätä varten hänen on keksittävä aivan uusi aikajärjestys ja väitettävä, että liberalisointi alkoi juntan valtaantulon ensimmäisenä päivänä. [15] Tässä hän joutuu kuitenkin suuriin vaikeuksiin. Jos liberalisointi alkoi tuona päivänä, niin sitten hänen on mahdotonta väittää, että Friedmanin vierailulla olisi ollut niin suuri merkitys ja, että se olisi aloittanut muutoksen, koska se vierailu tapahtui vasta marraskuun lopulla vuonna 1975. Klein kuitenkin yrittää sekä syödä, että säästää kakkunsa.

Tosiasia on, että sotilasvirkamiehet olivat alussa vastuussa talouspolitiikasta. He olivat useimmiten korporatisteja ja paternalisteja ja heidän ajatuksensa olivat täysin Chicagon poikien radikaalien uudistusten vastaisia. Esimerkiksi ilmavoimat tyrmäsivät sosiaalipolitiikan markkinamyönteiset uudistukset vuoteen 1979 asti. [16] Vasta Friedmanin vierailun aikoihin, kun harjoitettu talouspolitiikka oli johtanut kasvavaan inflaatioon, Pinochet alkoi myöntyä liberalisoinnille ja nimitti siviilihenkilöitä ministereiksi. Heidän menestyksekkäät toimensa inflaation hillitsemiseksi tekivät Pinochetiin vaikutuksen, joten heille annettiin entistä suurempi rooli hallinnossa. [17] Klein olisi voinut käyttää asioiden todellista aikajärjestystä syyttääkseen Friedmania vastustajiaan kiduttavan diktaattorin tapaamisesta -- perinteinen kritiikki -- mutta hän ei tyytynyt siihen. Hamutessaan todisteita väitteelleen talousliberalismin väkivallan tarpeesta hänen täytyy saada asiat näyttämään siltä, että kidutus ja väkivalta olisivat olleet osa Friedmanin suunnitelmia.

Useita lukuja sen jälkeen, kun hän on antanut lukijalle sen vaikutelman, että Friedman tuki Pinochetia ja oli hänen neuvonantajansa, Klein myöntää lyhyellä sitaatilla, että Friedman ei tukenut Pinochetin politiikkaa. Se on aika lievä kuvaus Friedmanin mielipiteestä hallinnosta, jota hän kutsui "kauheaksi" ja "halveksuttavaksi". [19]

Klein väittää, että Friedmanin määritelmä vapaudesta tarkoitti, että "poliittiset vapaudet olivat sivuseikkoja, jopa tarpeettomia, verrattuna kaupankäynnin vapauksiin". [20] Friedman ei ollut tätä mieltä. Hänen mielestään ne kulkivat käsi kädessä ja, että diktaattorien olisi helppo hallita köyhdytettyjä pelkästään selviytymisestään taistelevia ihmisiä, kun taas paremmin toimeentulevat kasvavassa taloudessa elävät ihmiset alkaisivat vaatia poliittisia oikeuksia. Vielä viimeisessä haastattelussaan Milton Friedman varoitti, että hän oli paljon pessimistisempi Kiinan kuin Intian suhteen Kiinan autoritäärisen järjestelmän takia. Hänen mukaansa Kiina "on ajautumassa konfliktiin, koska taloudellinen vapaus ja poliittinen kollektivismi eivät ole yhteensopivia". [21] Friedmanin näkökulmasta yksi tärkeimmistä syistä saada sekä kommunistiset että sotilasjuntat hyväksymään liberaali talouspolitiikka oli, että se parantaisi demokratisoitumiskehityksen mahdollisuutta. Kuten hän kirjoitti vuonna 1975:

  • "En hyväksy mitään näistä autoritäärisistä hallinnoista -- en Venäjän enkä Jugoslavian kommunistihallintoja enkä Chilen tai Brasilian sotilasjunttia. ... en pidä vierailemista missään niistä kannatuksen osoituksena. ... en pidä talouspoliittisten neuvojen antamista epämoraalisena, jos olosuhteet näyttävät siltä, että talouspolitiikan muutokset voisivat koitua sekä tavallisten ihmisten hyvinvoinnin eduksi että antaisivat mahdollisuuden muutokseen kohti poliittisesti vapaata yhteiskuntaa." [22]

Friedmanin toiveet talouden liberalisoinnin johtamisesta poliittiseen liberalisointiin eivät ehkä ole aina toteutuneet (vaikka ne Chilen tapauksessa toteutuivatkin), mutta on epärehellistä teeskennellä, että hänellä ei olisi ollut näitä toiveita -- että hän ei olisi välittänyt demokratiasta. Kun Friedman saapui Chileen inflaatio oli 340 prosenttia. Jos Friedman olisi todella ajatellut, että kriisit olivat hyvästä, hän olisi antanut Chilen (ja Venäjän ja Jugoslavian) talouksien romahtaa vallitsevan politiikan seurauksena. Hän ei tehnyt niin, koska hän ajatteli, että pitkällä tähtäimellä ihmisten hyvinvoinnin ja heidän kotimaidensa vapauden kannalta oli parempi, että niissä olisi toimiva talousjärjestelmä. Friedmanin todelliset näkemykset olivat siis pikemminkin anti-shokkidoktriini. Chilen esimerkki osoittaa täysin päinvastaista, kuin mitä Klein kuvittelee sen osoittavan.

Leikkaa ja liimaa

Kuten edellä nähtiin, yksi Kleinin suosikkimenetelmiä Friedmanin mustamaalaamiseen on käyttä asiayhteydestään irroitettuja lainauksia. Friedmanin jotkut lauseet ovat kuitenkin liian kaukana siitä, mitä Klein hänestä väittää, ja silloin Klein vain vaikenee Friedmanin todellisista näkemyksistä. Selkein esimerkki tästä on, että Klein pitää Milton Friedmania vastuullisena Irakin sodasta, jolle hän omistaa pisimmän osan työstään.

Hän väittää, että Friedman oli "neokonservatiivi" [23], ja siten Yhdysvaltojen aggressiivisen ulkopolitiikan puolustaja, ja väittää, että Irak miehitettiin, jotta siellä voitaisiin harjoittaa Chicagon koulukunnan mukaista politiikkaa. Klein menee jopa niin pitkälle, että väittää Bushin hallinnon virkamiesten lakkauttaneen Irakin ja syrjäyttäneen Baath-puolueen hallinnosta, koska he ovat uusliberaaleja, jotka inhoavat julkista sektoria [24], mutta ei mainitse missään Friedmanin esittämiä näkökantoja sodasta. Friedman itse sanoi: "Olin alusta saakka Irakiin menoa vastaan. Pidän sitä virheenä siitä yksinkertaisesta syystä, että en halua Yhdysvaltojen sekaantuvaan aseellisiin konflikteihin." [25] Eikä tämä ollut vain yksi sota, jota Friedman sattui vastustamaan. Vuonna 1995 hän kuvaili itseään ulkopolitiikan suhteen "anti-interventionistiksi". Puhuessaan Persianlahden sodasta hän sanoi, että se oli "vain hieman oikeutetumpi kuin muut lähiaikojen sotilasoperaatiot", mutta piti sen perusteluja "erehdyttävinä". [26]

Toisin sanoen henkilö, jota Klein syyttää sotien ja vallankaappausten lietsonnasta ei kyennyt edes puolustamaan sotaa, jonka tarkoituksena oli lopettaa Irakin väkivaltainen Kuwaitin valloitus, muista Yhdysvaltain sotilasoperaatioista puhumattakaan. Klein ei myöskään mainitse, että Friedman itse piti asevelvollisuuden lopettamista Yhdysvalloissa suurimpana poliittisena saavutuksenaan. [27]

Tämä väärintulkinta ei ole millään tavalla ainutlaatuinen. Klein syyttää myös Friedmania ja Chicagon koulukuntaa Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) toimista Aasian talouskriisin aikana ja Sri Lankan hallituksen päätöksestä takavarikoida kalastajien maita luksushotellien rakentamiseen tsunamin jälkeen. Tosiasia kuitenkin on, että Friedmanin mukaan IMF:n ei olisi pitänyt sekaantua Aasian tapahtumiin, ja hänen mielestään hallitukset eivät saa pakkolunastaa maata luovuttaakseen sen yksityisille rakennusyhtiöille. Klein voisi tietysti väittää, että Friedman oli jonkinlainen inspiraation lähde noille toimintatavoille, vaikka hän niitä vastustikin. Mutta Klein ei tee niin. Hän väittää Friedmanin olleen noiden toimenpiteiden kannalla ja, että Friedman ja muut Chicagon koulukunnan taloustieteilijät halusivat niitä alun perinkin.

Saattaa vaikuttaa siltä, että Klein ei ole ymmärtänyt, mitä Friedman noista asioista todella ajatteli. Se on kuitenkin epätodennäköistä, sillä hän esittää lainauksia haastatteluista, joissa Friedman vastustaa Irakin sotaa ja IMF:n toimia Aasiassa, mutta teeskentelee sen jälkeenpäin, että Friedman ei olisi sanonut noita asioita. Ehkä hän yrittää huijata lukijaa. Tai ehkä joku huijaa häntä?

Tässä on yksi hypoteesi: Friedmanin ei ollut alun perin tarkoitus olla Kleinin kirjan päähenkilö. Projekti alkoi tutkielmana Irakin sodasta, mutta sitten Klein keksi, että sitä voisi laajentaa muihinkin kriiseihin ja yleisesti ottaen kapitalismiin. Edes hänen ensimmäinen artikkelinsa "tuhokapitalismista", joka julkaistiin The Nationissa toukokuussa 2005, ei mainitse Friedmania [28], eikä hän lainkaan osoita tuntevansa Friedmania tai hänen työtään -- Klein vaikuttaa pitävän uusklassista Chicagon koulukuntaa ja itävaltalaista taloustieteiden koulukuntaa suunnilleen samana asiana [29] ja, kuten jo mainittu, hän piti Milton Friedmania neokonservatiivina. Jossain vaiheessa, ehkä kun Friedman kuoli, ja jokainen sanoma- ja aikakauslehti julkaisi kirjoituksia Friedmanista, hän kenties sai ajatuksen lisätä tarinaansa maailman johtavan vapaan markkinatalouden gurun.

Kleinin kirjan kiitososion mukaan, jos jätämme huomiotta hänen kenttätyöhön käyttämänsä apulaiset, hän kirjoitti kirjansa yhteistyössä kahdentoista tutkijan kanssa. Voisiko olla, että joillekin noista tutkijoista annettiin tehtäväksi käydä läpi kaikki Friedmanin kirjat, artikkelit ja haastattelut, ja etsiä sanoja ja lauseita, jotka liittyvät shokkeihin ja kriiseihin? Innokkaat tutkijat keräsivät lainauksia, ja antoivat ne Kleinille, joka kokosi niistä tarinaansa sopivan kollaasin. Tämä selittäisi sen, miksi hän tulkitsee Friedmanin sanoja täsmälleen päinvastoin, kuin mitä niiden asiayhteys paljastaa niiden tarkoittaneen, ja miksi hän vaikenee aina, kun Friedmanin lausunnot ovat ristiriidassa hänen oman tulkintansa kanssa jopa, vaikka nämä ristiriidat esiintyvät niissä samoissa haastatteluissa ja artikkeleissa, joista hän lainauksensa ottaa.

Tämä on tietysti vain hypoteesi. Se on kuitenkin paljon miellyttävämpi selitys kuin vaihtoehtoinen selitys, joka on, että hän harhaanjohtaa lukijoitaan täysin tietoisesti, vaikka tuo harhaanjohtaminen on hyvin helposti paljastettavissa muutamalla yksinkertaisella tarkistuksella.

Shokki ja pelko

Vaikka Klein on väärässä Friedmanin suhteen, hän voisi olla oikeassa yleisemmässä teesissään siitä, että liberalisointi on helpompaa kriisien aikana ja, että talouden vapauttamisen ja diktatuurien välillä on läheinen yhteys. Hän antaa esimerkkejä diktatuureista, jotka ovat liberalisoineet taloutta, kuten Chile ja Kiina, mutta hän myös kuvaannollisesti rinnastaa talouden "shokkiterapiat" sähköshokkikidutukseen. Yhteys näiden välillä on se, että niitä molempia käytetään pyyhkimään pois menneisyyttä ja luomaan uutta -- kidutus on "kielikuva tuhokapitalismin logiikalle". [30] Klein tekee hyvin selväksi, että sähköshokkikidutusta tiedetään käytetyn maissa, jotka ovat yrittäneet toteuttaa talousuudistuksia -- kuten Pinochetin Chile tai Yhdysvaltain miehittämä Irak.

Klein ei ole kovin hienovarainen. Hän aloittaa kertomalla Ewen Cameronista, psykiatrista, joka käytti sähköshokkeja ja muita aivopesumenetelmiä asiasta tietämättömiin potilaisiin osana CIA:n projektia. Seuraava luku, joka kertoo Milton Friedmanista ja hänen toiminnastaan vapaan kaupan ja vapaan markkinatalouden puolesta, on otsikoitu "toinen shokkitohtori". Tietenkin hän myös myöhemmin yhdistää sähköshokit ja shokkiterapian Yhdysvaltain armeijan "shokin ja pelon" strategiaan Irakin miehityksessä. Shokki-shokki-shokki. Tajusitteko?

Todellinen argumentti on piilotettuna Kleinin sanaleikkeihin -- se tosiasia, että monet diktatuurit ovat viime aikoina liberalisoineet talouksiaan ja, että osa niistä on myös kiduttanut vastustajiaan. Mutta miten selvä tämä yhteys on? Fraser Instituutin Economic Freedom of the World (EFW) -tilastosta voi huomata, että tilastoiduista kansantalouksista vain neljä ei ole liberalisoitunut lainkaan sitten vuoden 1980. [31] Kaikki muut ovat. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että taloutta on liberalisoitu niin brutaaleissa diktatuureissa kuin rauhallisissa demokratioissakin.

Klein luottaa omaan henkilökohtaisen tulkintaansa antamistaan anekdooteista ja esimerkeistä eikä koskaan yritä tarjota tilastotietoja väitteidensä todisteeksi. Se on tietysti siinä mielessä ymmärrettävää, että tilastot eivät tue hänen väitteitään. Tilastot osoittavat voimakasta korrelaatiota taloudellisten vapauksien ja poliittisten oikeuksien sekä yksilönvapauksien välillä. Taloudellisesti vapaimpien maiden neljänneksen saamien pistemäärien keskiarvo on 1,8 Freedom Housen tilastossa (1 = eniten vapautta, 7 = vähiten vapautta), toiseksi vapaimpien maiden neljänneksen keskiarvo on 2,0, kolmannen neljänneksen 3,4, ja taloudellisessa mielessä vähiten vapaiden maiden neljänneksen keskiarvo on 4,4. Vapaimman neljänneksen maat ovat keskimäärin demokraattisempia kuin Taiwan, ja vähiten vapaaseen neljännekseen kuuluvat maat ovat keskimäärin epädemokraattisempia kuin Nigeria. [32]

Liberalismista väkivaltaa

Pew Research Center julkaisi vuonna 2007 tutkimuksen, jonka mukaan kaiken kaikkiaan 46:sta tutkitusta maasta 41 oli sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä pärjää parhaiten vapaassa markkinataloudessa. Suurimmassa osassa maista suuri enemmistö on tätä mieltä. Klein ei koskaan esittele mitään tutkimusta, joka tukisi hänen väitettään siitä, että vapaa markkinatalous olisi epäsuosittua. [33] Hän ei myöskään mainitse mitään nopeasti liberalisoituvista demokratioista, kuten Islannista, Virosta, Australiasta, tai 1980-luvun Yhdysvalloista, jossa uudistukset saivat tuen useissa eri vaaleissa. Nämä maat eivät ole tarpeeksi epädemokraattisia tai väkivaltaisia.

Klein kuitenkin käsittelee Margaret Thatcherin aikaista Isoa-Britanniaa ja väittää, että Thatcherkin hyödynsi shokkeja ja väkivaltaa uudistaakseen taloutta. Se, että Thatcher voitti vaalit Falklandin saarten sodan ansiosta ei mitenkään todista "tuhokapitalismin" olleen hänen tarkoituksellinen strategiansa, koska Thatcher ei tuota sotaa aloittanut. Klein ei mainitse, että Thatcherin suosion kasvun toinen syy oli samaan aikaan tapahtunut Ison-Britannian talouden voimakas parantuminen. Se ei käy yksiin sen väitteen kanssa, että liberalisointi vahingoittaisi ihmisiä. (Eräs aihetta käsitellyt tutkimus jopa osoitti, että Thatcherin puolue hyötyi Falklandin sodasta vain kolmen prosenttiyksikön verran, ja muu osa kannatuksen kasvusta johtui talouspolitiikan muutoksista. [34])

Myöhemmin Klein yrittää yhdistää Thatcherin väkivaltaan huomauttamalla, että Thatcher vuoden 1984-1985 lakoista huolimatta sulki valtion hiilikaivokset, joka johti yhteenottoihin poliisin kanssa. "Thatcher käytti valtion väkivaltakoneistoa täysillä lakkoilijoita vastaan" kirjoittaa Klein [35], ja mainitsee erikseen 8000 mellakkapoliisin hyökkäyksen lakkoilijoita vastaan Orgreavessa kesäkuussa 1984. [36] Klein ei käsittele tapauksen yksityiskohtia, ja yrittää saada asiat näyttämään siltä, että Thatcher lähetti mellakkapoliisit lakkoilijoiden kimppuun siitä syystä, että he olivat lakossa. Todellisuudessa väkivaltaisuudet kuitenkin saivat alkunsa siitä, että lakkoilijat yrittivät sulkea muitakin kaivoksia, ja estää lakon ulkopuolisia työntekijöitä menemästä töihin. Lakkoilijat yrittivät murtaa poliisien linjat kivittämällä niin kauan, että poliisit ryhtyivät vastatoimiin. Poliisi kyllä käytti myös väkivaltaa, mutta alun perin poliisit vain suojelivat kaivoksia, lakon ulkopuolisia työntekijöitä, eivätkä suinkaan hyökänneet lakkoilijoiden kimppuun.

Mikä vielä huonompaa Kleinin kannalta, Thatcher ei toteuttanut epäsuosittuja muutoksia. Päinvastoin, lakon aikana tehdyt tutkimukset järjestään osoittivat, että suuri yleisö vastusti lakkoilijoita ja tuo vastustus kasvoi lakon aikana. Joulukuussa 1984 lakkoilijoita tuki 26% ja työnantajia 51% vastaajista. Vain 7% vastaajista hyväksyi lakkoilijoiden menetelmät, ja 88% vastusti niitä. [37] Klein esittää, kuten asiat olisivat olleet päinvastoin. Se ei ollut Thatcher, joka käytti väkivaltaa ajaakseen läpi epäsuosittuja uudistuksia, vaan lakkoilijat, jotka yrittivät estää noita uudistuksia.

Väkivallasta liberalismia

Kleinin väitteiden ydin on, että markkinoiden vapauttaminen ei ainoastaan tapahdu diktatuureissa, vaan että markkinauudistuksia kannattavat nimenomaan kannattavat myös diktatuureja. Kleinin mukaan autoritäärisissä maissa julmuudet ja kidutus ovat hallitsevan luokan keinoja ajaa läpi epäsuosittuja talousuudistuksia. Hänelle on tärkeää, että Chilen tapaus ei ollut poikkeus, koska jos se olisi ollut, niin Friedman olisi saattanut olla oikeassa sanoessaan, että yllättävää ei ollut se, että markkinat toimivat, vaan se, että kenraalit sallivat niiden toimia. On todellakin houkutteleva ajatus nähdä Chile esimerkkinä, joka tukee Friedmanin ajatuksia siitä, että hyvin toimiva talous voi lieventää hallinnon julmuutta ja lopulta johtaa demokratian palauttamiseen. Tämän takia Kleinin pitää esitellä myös muita brutaaleja diktatuureja, jotka toteuttivat liberaaleja uudistuksia. Välttääkseen puhumasta pelkästään Chilesta hän ottaa esimerkin myös Argentiinan vuosien 1976-1983 sotilasdiktatuurista. Näiden kahden esimerkin voimalla hän väittää, että Latinalaisen Amerikan eteläosa on "nykyaikaisen kapitalismin" synnyinkoti. [38] Hän jopa käyttää näiden kahden maan hallituksista nimitystä "Chicagon koulukunnan juntta". [39]

Argentiinassa todella oli neuvonantajia Chicagon yliopistosta. Chicagon taloustieteilijät ovat olleet hyvin suosittuja, joten he ovat vierailleet monessa paikassa, ja tämä vahvistaa Kleinin salaliittoteorioita. Markkinoiden vapauttamistoimenpiteet olivat kuitenkin hyvin vähäisiä Argentiinassa. Talouden vapautta mittaavalla EFW indeksillä, jonka skaala on yhdestä (vähiten vapaa) kymmeneen (eniten vapaa), Argentiinan lukema nousi vuodesta 1975 vuoteen 1985 vain 3,25:stä 3,86:een. On mielenkiintoista verrata näitä tuloksia sellaisiin maihin, joiden Klein mainitsee olevan hyviä vaihtoehtoja brutaaleille "neoliberaaleille" malleille. Vertaaminen paljastaa, että Argentiinassa taloutta vapautettiin vähemmän kuin Ruotsissa, jonka lukema nousi samana aikana 5,62:sta 6,63:een. Ruotsi on maa, jota Klein ylistää "demokraattisen sosialismin" harjoittamisesta. [40] Toinen hyvä esimerkki Kleinin pitämästä "hallitusta sekatalousjärjestelmästä" on Malesia, jonka lukema nousi 6,43:sta 7,13:sta. Mutta Argentiinassa harjoitettiin kidutusta, joten Kleinin maailmassa sen piti olla nopeasti liberalisoituva maa.

Kleinin mukaan Latinalaisen Amerikan eteläosa oli "ensimmäinen paikka, missä moderni vapaiden markkinoiden uskonto karkasi Chicagon yliopiston kellareista, ja sitä sovellettiin tosielämään". [42] Tosiasiassa sotilasdiktatuurin kuvitellun uskonnollisella intohimolla toteuttaman talouden liberalisoinnin jälkeen Argentiinan talous oli EFW:n mukaan vähemmän vapaa kuin kommunistisen Itä-Euroopan maiden, Puola, Unkari ja Romania mukaan luettuna. [43]

Miten Klein onnistuu kääntämään talouden, joka oli epäliberaalimpi kuin vuoden 1985 Itä-Euroopan suunnitelmataloudet, Chicagon talousoppien laboratorioksi? Jälleen kerran hän luottaa valheellisiin kielikuviin. Esimerkiksi joitakin argentiinalaisia vankeja epäinhimillistettiin pakottamalla heidät valitsemaan lisäkidutuksen kohteeksi joko itsensä tai vankitoverinsa. Koska Klein ajattelee vapaan markkinatalouden olevan nollasummapeliä, hän tulkitsee tuollaisen kidutuksen tavaksi yrittää muokata vangeista individualisteja. Kleinin mukaan "he olivat antaneet periksi laissez-faire kapitalismin kurkunleikkaamisen ilmapiirille". [44]

Heti seuraavalla sivulla hän esittää kuvaannollisen yhteyden: Kidutuskeskuksen paikalle rakennettu ylellinen kauppakeskus Buenos Airesissa. Kleinin johtopäätös: "Chicagon koulukunnan projekti Latinalaisessa Amerikassa rakennettiin kirjaimellisesti kidutusleirien päälle." [45] Jos sille paikalle olisi rakennettu sosiaaliturvatoimisto, olisiko se ollut kuvaannollinen todiste hyvinvointivaltion ja kidutuksen yhteydestä?

Kaikki ei ole aivan näin kaukaa haettua, mutta Klein säännönmukaisesti liioittelee vapaan markkinatalouden elementtejä kaikessa, minkä hän voi yhdistää kriiseihin. Hän esimerkiksi kirjoittaa, että yhdysvaltalaiset poliitikot hyödynsivät hurrikaani Katrinaa ottaakseen "fundamentalistisen kapitalismin" käyttöön New Orleansissa. [46] Näin hän kuvaa uusia charter-kouluja -- julkisesti rahoitettuja ja säädeltyjä mutta voittoa tavoittelemattomien järjestöjen pyörittämiä oppilaitoksia, jotka Klein sekottaa Friedmanin ehdottamaan opintosetelijärjestelmään. Hän liioittelee paitsi muutosta, myös sen laajuutta. Hän kirjoittaa, että julkisia kouluja oli alun perin 123, mutta hurrikaanin jälkeen vain neljä, kun taas charter-koulujen lukumäärä kasvoi seitsemästä 31:een. Hän ei mainitse sitä, että nuo lukemat ovat välittömästi hurrikaanin jälkeiseltä ajalta, ja tulosta siitä, että julkinen koulutoimi avasi omia koulujaan paljon charter-kouluja hitaammin. Syksyllä 2007 toiminnassa oli 47 julkista koulua ja 44 charter-koulua. [47]

Toisessa kohdassa hän tulkitsee väärin "Washingtonin konsensus" -käsitteen keksineen ekonomisti John Williamsonin ajatuksia muuttamalla Williamsonin suosituksen "valtion yrityksiä pitäisi yksityistää" muotoon "kaikki valtion yritykset pitäisi yksityistää". Todellisuudessa Williamson on kuitenkin vastustanut kaiken yksityistämistä. Sen sijaan hän on suositellut valtion säilyttävän hallussaan yritykset, jotka toimivat alalla, jolla on vaikeaa luoda kilpailua (hän mainitsee julkisen liikenteen) tai alalla, jotka vaikuttavat monien ulkopuolisten elämään (kuten esimerkiksi vesijohtolaitos). [48]

Kleinille on kuitenkin tärkeää esittää Williamson radikaalina kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että se auttaa esittämään Washingtonin konsensuksen osapuolet (Yhdysvaltain hallitus, kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja maailmanpankki) radikaaleina friedmanilaisina järjestöinä ja osana Chicagon koulukunnan ristiretkeä. Toinen syy on se, että Williamson on ainoa taloustieteilijä, jolta Klein on löytänyt sitaatin, jossa pohditaan, olisiko hyväksi yllyttää pieni kriisi (inflaatio), jotta uudistusten läpiviemiseksi saataisiin hyväksyntä. Se oli ainoastaan konferenssissa vuonna 1993 esitetty kysymys, jonka tarkoituksena oli herättää keskustelua, mutta se oli Kleinille riittävä peruste kirjoittaa seuraavalla sivulla, että tämä oli nyt "osa globaalia strategiaa" ja kirjoittaa kirjan loppuosa aivan kuin se olisi kaikkien liberaalien taloustieteilijöiden näkemys. [49]

Tianamenin aukion historian uudelleenkirjoitus

Klein näkee Kiinan toisena esimerkkinä valtiosta, jonka johto on omaksunut Friedmanin ajatukset ja vienyt läpi markkinauudistuksia väkivaltaisin keinoin. Todistaakseen tämän hän kirjoittaa uusiksi Tianamenin aukion vuoden 1989 verilöylyn ja väittää, että mielenosoittajat pääasiassa vastustivat talouden vapauttamista. Kleinin mukaan Deng Xiaopingin johtama kommunistinen puolue hyökkäsi opiskelijoita vastaan tarkoituksenaan pelastaa vapaan markkinatalouden ohjelmansa ja viedä läpi vielä laajamittaisempia uudistuksia ihmisten ollessa vielä shokissa.

Kuten monessa muussakin asiassa, hän aloittaa varovasti siteeraamalla kiinalaista vasemmistoälykköä ja mielenosoittajaa ja sanoo, että tämä on yksi mahdollinen tulkinta. Pian, tarjoamatta mitään lisätodisteita, hän kuitenkin ryhtyy käsittelemään sitä hänen omana tulkintanaan ja itsevarmasti väittää, että mielenosoittajat vastustivat "uudistusten friedmanilaista luonnetta" ja, että "verilöylyn aiheuttama shokki ... teki shokkiterapian mahdolliseksi". [50] Kirjansa loppuosassa hän käyttää tätä yhtenä esimerkkinä miten vapaa markkinatalous ja väkivalta käyvät käsi kädessä.

Mutta jos mielenosoittajat vastustivat talousuudistuksia, he ilmaisivat sitä hyvin harvoin. Sen sijaan he esittivät kannattavansa demokratiaa, hallinnon läpinäkyvyyttä, tasapuolisuutta lain edessä ja vastustavansa byrokratiaa ja väkivaltaa. [51] Asioiden todellinen laita on siis hyvin erilainen kuin mitä Klein antaa ymmärtää. Alun perin mielenosoittajat kerääntyivät suremaan edesmennyttä pääsihteeri Hu Yaobangia, erästä maan merkittävimmistä uudistajista. Nuo opiskelijat ja älyköt halusivat demokraattisia uudistuksia, erityisesti sananvapautta. Mielenosoitukset kasvoivat, ja houkuttelivat mukaan kaikkia demokraattisia uudistuksia kannattavia. Sekä niitä, jotka halusivat talousuudistuksia, että niitä, jotka tyytyivät vähempään (Klein yleistää jälkimmäisen ryhmän koko mielenilmaukseen).

Ei ole viitteitä siitä, että puoluejohtajien enemmistö päätti lopettaa mielenosoitukset voimakeinoin siksi, että he olisivat halunneet pelastaa markkinoiden vapauttamisprojektin, kuten Klein väittää. He halusivat pelastaa puolueen valta-aseman, ja enemmistön muodostivat talouspoliittisesti konservatiiviset, jotka olivat epäileväisiä liberalisoinnin suhteen. Jotkut heistä jopa periaatteesta kieltäytyivät vierailemasta vapaakauppa-alueilla. [52] Uudistukset eivät myöskään kiihtyneet verilöylyn jälkeen, kuten Klein kirjoittaa. Ne itseasiassa pysähtyivät ensimmäistä kertaa.

Otetaan esimerkiksi puoluejohdon kaikkein eniten vapaata markkinataloutta kannattanut jäsen. Pääsihteeri Zhao Ziyang. Zhao erotettiin hänen ilmaistuaan kannatuksensa mielenosoittajille, ja hän vietti loppuelämänsä kotiarestissa. Friedman oli tavannut hänet Beijingissä vuonna 1988, ja kirjoitti hänelle myöhemmin kirjeen -- jälleen tapaaminen tyrannin kanssa, mistä Klein häntä syyttää. Zhaon vastustajat, esimerkiksi pääministeri Li Peng, joka vaati mielenosoitusten väkivaltaista lopettamista, yrittivät perua markkinauudistuksia ja ottaa talouden takaisin valtion hallintaan. Konservatiivit syyttivät levottomuuksista avoimuutta, ja Dengin asema puolueessa heikkeni. Kaukana shokkiterapiasta, Tianamenin aukion tapahtumat olivat lähes lopettaa koko talouden vapauttamisen Kiinassa. Klein kirjoittaa, että "Tianamen päällysti tien radikaaleille uudistuksille ilman pelkoa vastarinnasta." [53] Economic Freedom of the World -indeksin mukaan Kiina oli kuitenkin taloudellisesti vähemmän vapaa vuonna 1990 kuin mitä se oli ollut vuonna 1985, EFW-indeksin laskiessa lukemasta 5,11 lukemaan 4,91 skaalalla yhdestä kymmeneen.

Klein vääristelee tapahtumien aikajärjestystä, ja hän tietää tekevänsä niin, koska hän kirjoittaa, että Deng avasi Kiinan taloutta "verilöylyä välittömästi seuranneiden kolmen vuoden aikana." [54] Hänen täytyy muuttaa ilmaisun "seurata välittömästi" merkitys tarkoittamaan "kolmea vuotta", koska verilöylyä seuranneina kolmena vuotena talousuudistukset hidastuivat. Dengin täytyi yrittää saada talousuudistukset nopeasti käyntiin keväällä 1992, vaikka hän oli tuolloin 87-vuotias ja muodollisesti jo eläkkeellä. Hänen "etelän kiertueensa" oli täynnä puheita ja verkostoitumista talousuudistusten pelastamiseksi. Tuota kiertuetta ei aluksi raportoitu kansallisessa mediassa lainkaan, koska media oli Dengin vastustajien käsissä. Dengin täytyi jopa kirjoittaa ajatuksiaan tukevia artikkeleita nimimerkillä saadakseen ne julkaistuksi. Hänen onnistui kuitenkin saada paikallisten ihmisten tuki ja muodostaa yhteyksiä liberalisointia tukeviin maakuntien kuvernööreihin. Vasta tämän jälkeen vastahakoinen presidentti Jiang Zemin suostui tukemaan Dengiä. Kiertueen jälkeen media alkoi julkaista uutisia siitä, ja uudistukset pääsivät jälleen vauhtiin.

Osoittaakseen, että radikaalit talousuudistukset ovat mahdollisia vain diktatuureissa Klein vertaa Kiinaa demokraattiseen 1980- ja 1990-luvun Puolaan:

Kiinassa, missä valtio käytti terrorin, kidutuksen ja salamurhien menetelmiä oli menestys täydellinen. Puolassa, missä talouskriisin shokki ja muutokset olivat hallitumpia -- ja missä ei käytetty avointa väkivaltaa -- shokkivaikutus lieveni ajastaan, ja tulokset olivat paljon epäselvempiä. [55]

Jälleen kerran Klein vain vetää johtopäätöksiä esittämättä mitään tilastoja väitteidensä tueksi. Jos katsotaan EFW:n tilastoja, nähdään, että Klein jälleen vääristää tosiasioita yrittäessään yhdistää talousliberalismin väkivaltaan. Kiina ei ole taloudellisissa vapauksissa lähelläkään Puolaa, ja Kiina kehittyi paljon hitaammin. Vuonna 1985 Puolan talous oli paljon suljetumpi, indeksilukema 3,93 Kiinan lukeman ollessa 5,11. Vuonna 1995 Puolan lukema oli 5,3. Vuonna 2005 demokraattinen Puola oli paljon Kiinan edellä lukemalla 6,83, kun taas Kiinan lukema oli 5,9. [56]

Big Government Conservatism

Kleinin väite siitä, että kriisit hyödyttävät vapaita markkinoita ja rajoitettua hallintoa on vähintäänkin ristiriitainen. Tosiasiassa poliitikot ja valtion virkamiehet usein käyttävät kriisejä mahdollisuutena lisätä omia budjettejaan ja omaa valtaansa. Ensimmäinen maailmansota johti kommunismiin Venäjällä, ja hyperinflaatio ja lama johtivat kansallissosialismiin Saksassa. Sodat ja katastrofit ovat harvoin vapauden ystäviä. Taloushistorioitsija Robert Higgs osoitti klassisessa teoksessaan Crisis and Leviathan, että Yhdysvaltain hallinto kasvoi nimenomaan kriisien, kuten suuren laman ja maailmansotien yhteydessä. [57] Kun kriisi on ohi, hallinto ei palaudu kriisiä edeltävään tilaansa, vaan pitää osan siitä vallasta ja rahasta, jonka se kriisin varjolla itselleen hankki. Valtio, eivät markkinat, kasvaa kriisien avulla.

"Sota on valtion ystävä... Sodan aikana hallinto ottaa sellaisia valtuuksia, joita se ei muuten itselleen ottaisi" sanoi eräs kuuluisa taloustieteilijä selittäessään, miksi hän vastusti Irakin sotaa. Tuo taloustieteilijä oli Milton Friedman -- henkilö, jonka Klein väittää halunneen sotia ja katastrofeja edistääkseen laissez-faire kapitalismia. [58] Friedman oli oikeassa Irakin sodan suhteen. Bushin hallinto käytti sotaa laajentaakseen liittovaltion hallituksen valtaa dramaattisesti, ja Bush kasvatti valtion menoja enemmän kuin kukaan toinen presidentti sitten Lyndon Johnsonin (toinen sotapresidentti) jopa, vaikka sotilas- ja turvallisuusmenoja ei huomioitaisi. [59] Tämä ei ole ainoastaan pettyneiden libertaarien vaikutelma. Viidellätoista avainalueella juuri ennen vuoden 2006 vaaleja toteutettu kysely osoitti, että 55% yhdysvaltalaisista äänestäjistä piti republikaaneja vahvaa valtiota ajavana puolueena. [60]

Voisi kuvitella, että Klein kokisi hankalaksi sisällyttää tätä julistukseensa. Mutta ei. Sen sijaan hän käyttää syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuja tärkeänä esimerkkinä hänen väitteidensä puolesta. Hän väittää, että terroriteot antoivat Bushin hallinnolle mahdollisuuden toteuttaa Friedmanin ajatuksia hyödyttämällä kumppaneitaan puolustus- ja turvallisuusalan yrityksissä uusilla sopimuksilla ja tuntemattomiksi jääneillä rahasummilla. Klein ei koskaan selkeästi kerro miksi tämä olisi friedmanilaista. Todellisuudessa Friedman "painotti aina puolustusbudjettien tuhlailevaisuutta ja militarismin poliittisille vapauksille muodostamaa uhkaa", kertoo hänen elämänkertansa kirjoittanut Lanny Ebenstein. [61] Kleinille on mahdollista vetää tällaisia yhteyksiä vain yhdestä syystä -- hän ei koskaan selkeästi määrittele mitä Friedmanin ajatukset olivat ja mitä ne eivät olleet, eikä hän millään tavalla osoita ymmärtäneensä niitä. Niinpä hän sekoittaa Friedmanin rajoitettua hallintoa kannattaneen liberalismin sekä neokonservatismiin että suoraan korporatismiin -- eli siihen, että joillekin yrityksille annetaan erikoisoikeuksia ja etuja, joita ne eivät ilman valtion apua saavuttaisi.

Kuten Klein asian esittää, Bushin Amerikassa "sovelletaan korporatismia: suuret yritykset ja vahva valtio yhdistävät voimansa määräilläkseen ja kontrolloidakseen kansalaisia". [62] Niin oudolta kuin se kuulostaakin, tämä on kuin tervettä libertaarista valtiota vastaan suunnattua kritiikkiä. Ainoa ongelma on, että Kleinin mielestä tämä on "Friedmanin aloittaman vastavallankumouksen huipentuma" [63] ja, että Bushin lähipiiri, joka tuon toteutti, oli "ytimeltään friedmanilainen". [64]

Vaikka liittovaltion hallitus rikkoo Milton Friedmanin kirjan kaikkia sääntöjä, Klein syyttää siitä Friedmania. Eräässä kohdassa Klein kirjoittaa avoimuuden puutteesta Irakin taloudessa:

  • "Kaikki ... yhdysvaltalaiset yritykset, jotka olivat Irakissa hyötyäkseen jälleenrakennusprojektista, olivat osa valtavaa protektionistista salaliittoa, jossa Yhdysvaltain hallitus oli luonut markkinat sodan avulla, esti kilpailevia yrityksiä osallistumasta projekteihin, maksoi sitten tehdystä työstä ja takasi suuret voitot -- kaikki tämä veronmaksajien kustannuksella." [65]

Tämä olisi jälleen erinomaista friedmanilaista kritiikkiä sitä kohtaan, että valtion hallinto rikastuttaa kumppaneitaan reilun kilpailun ja veronmaksajien kustannuksella, ellei Klein lopettaisi lausettaan seuraavasti: "Chicagon koulukunnan ristiretki ... saavutti vihdoin huippunsa tässä korporatismin New Dealissa." [66]

Klein toistuvasti yhdistää libertarismin (tai "neoliberalismin") neokonservatismiin. Hän tuntuu pitävän niitä samoina ja jopa kutsuu Cato Instituuttia neokonservatiiviseksi, kahdessa eri yhteydessä. [67] Hän kirjoittaa "ytimeltään friedmanilaisesta neocon-liikkeestä". [68] Eli aina, kun Bush laajensi hallintoaan saavuttaakseen konservatiivisia päämääriä, ja aina, kun Yhdysvallat teki jotain miehitetyssä Irakissa, Klein pitää Milton Friedmania ja muita libertaareja, kuten Cato Instituuttia, vastuullisena, vaikka ne kaikki vastustivat sekä valtionhallinnon laajentamista että Irakin sotaa.

On selvää, että Klein ei tiedä, mitä neokonservatismi tarkoittaa, eikä ole vaivautunut ottamaan selvää. Hän kirjoittaa kuin ohimennen, että Friedman oli neokonservatiivi ja väittää, että konservatiivit haluavat "julkisen sektorin alasajoa, täydellistä vapautta yrityksille ja minimaalisia sosiaalimenoja". [69] Amerikkalaisen neokonservatismin perustaja, Irving Kristol, määrittelee liikkeen ajatukset hyvin erilaisiksi. Vuonna 1979 hän sanoi "Neokonservatiivit eivät ole missään määrin libertaareja. Konservatiivinen hyvinvointivaltio sopii täydellisen hyvin neokonservatiiviseen malliin." Hän toisti tuon näkökulman uudemmassa julistuksessaan: "Neokonservatiivit eivät ole huolissaan valtion hallinnon kasvamisesta kuluneen vuosisadan aikana, vaan näkevät sen luonnollisena ja väistämättömänä." [70] Jos neokonservatiivien ja libertaarien näkemykset eroavat sisäpolitiikassa, niin ulkopolitiikan suhteen erot ovat vieläkin suuremmat. Sen friedmanilaisen ytimen täytyy olla todella valtava, jotta se voisi pitää sisällään noin paljon toisistaan eroavat näkemykset!

Itsemurhahakuisuus

Klein sekoittaa myös libertarismin korporatismiin väittämällä, että yrityksille verorahoin kustannetut edut ovat Chicagon vapaan markkinatalouden vallankumouksen huipentuma. Klein hyväksyy sen, että yritysten tukeminen ei ole sitä, mitä Chicagon liberaalit alun perin kannattivat: "Mutta se ei ole poikkeama; se on sitä, mihin koko Chicagon koulukunnan ristiretki -- kolmine pakkomielteineen -- yksityistäminen, sääntelyn purkaminen ja ammattiliittojen alasajo -- on johtanut." [71] Hän ei kuitenkaan selitä miksi tämä valtionhallinnon ja markkinoiden erottaminen johtaisi lisääntyvään kumppaneiden suosimiseen ja yritysten tukemiseen. Hänen ainoa argumenttinsa on kehäpäätelmä -- sitä tapahtui maissa, joiden johdossa oli henkilöitä, joita hän pitää friedmanilaisina, ja tiedämme heidän olevan friedmanilaisia, koska he tilaisuuden tullen tukevat yrityksiä.

Idea tuntuu olevan se, että Friedman ja muut libertaarit pitävät yrityksistä, joten, jos valtio tukee yrityksiä antamalla niille edullisia sopimuksia, tukia, suojelua ja etuoikeuksia, niin sen pitää olla friedmanilaista -- ytimeltään. Joskus tuntuu, että Klein pitää mitä tahansa politiikkaa uusliberaalina, jos siihen liittyy yksityisiä yrityksiä -- jos yksityinen yritys tuotti salakuuntelulaitteita, esimerkiksi. Jos hänen väärinkäsityksensä uuskonservatismista on välinpitämättömyyden tulosta, niin tämä sekaannus johtuu siitä, että hän on joutunut klassisen vasemmistolaisen retoriikan pauloihin. Vastustajat ovat aina syyttäneet libertaareja yritysten etujen puolustamisesta, joten jos jokin puolustaa yritysten etuja, sen täytyy olla libertaaria.

Tässä Kleinin tulkinta Friedmanin näkökulmasta:

  • "Hän [Friedman] ymmärsi, että normaaleissa olosuhteissa taloudelliset päätökset tehtiin kilpailevien etujen paineessa -- työntekijät haluavat työpaikkoja ja palkankorotuksia, omistajat haluavat alhaisia veroja ja vähäistä sääntelyä, ja poliitikkojen pitää löytää tasapaino näiden toistensa kanssa kilpailevien voimien välille." [72]

Tämän takia friedmanilaiset tarvitsevat kriisejä, koska he haluavat poistaa "normaalit olosuhteet" voidakseen hyödyttää omistajia ja toteuttaa suunnitelmiaan, kun ihmiset ovat kiireisiä muiden asioiden parissa. Kleinin sanat kuulostavat yhteenvedolta jostakin, mitä Friedman oli sanonut, mutta hän ei koskaan täsmennä, missä Friedman "ymmärsi" tämän. Lähdeviite puuttuu. Syy siihen on, että se ei ole Friedmanin näkökulma. Päinvastoin, Friedman väitti, että "työpaikat ja palkankorotukset" ovat pitkän aikavälin tuloksia "alhaisista veroista ja vähäisestä sääntelystä". Hän oli myös sitä mieltä, että yritysten harjoittama etujen lobbaaminen säännönmukaisesti tuhosi noita hyviä tuloksia.

Olisi luultavasti hyvin vaikeaa löytää yhtään taloustieteilijää, joka olisi yhtä sinnikkäästi varoitellut siitä, miten yritykset ja omistajat solmivat salaliittoja kansalaisia vastaan saadakseen erikoisoikeuksia, tukia ja suojelua. Kuten Friedman asian ilmaisi:

  • "Yritykset eivät yleisesti ottaen ole vapaan yrittäjyyden puolustajia. Päinvastoin, ne ovat yksi suurimmista vaaroista. ... Jokainen liikemies kannattaa vapautta kaikkien muiden kohdalla, mutta kun kyse on hänestä itsestään, niin ääni muuttuu kellossa. Me tarvitsemme ne ja ne tullimääräykset suojelemaan meitä ulkomaisten yritysten kilpailulta. Me tarvitsemme ne ja ne verohelpotukset. Me tarvitsemme ne ja ne tukiaiset." [73]

Friedman kutsui tuota etuoikeuksien vaatimista "liikemaailman itsemurhaimpulssiksi" ("the suicidal impulse of the business community"), ja se oli hänen useaan kertaan pitämänsä luennon otsikko. Se oli säännönmukainen teema Friedmanin töissä. Hänen klassisen TV-sarjansa Free to Choose ensimmäisessä jaksossa vaikuttaa siltä, kuin hän olisi suunnannut sanansa juuri Kleinin hänestä tekemää tulkintaa kohti:

  • "En usko, että on oikein esittää teollisuusjohtajia ja valtionhallintoa vastavoimina. Päinvastoin, yksi syistä siihen, että kannatan valtionhallinnon kutistamista, on se, että mitä voimakkaampi hallinto on, sitä vahvemman otteen teollisuusjohtajat ottavat siitä. Nuo kaksi yhdessä muodostavat liiton tavallista työntekijää ja tavallista kuluttajaa vastaan. Olen sitä mieltä, että liike-elämä on hieno instituutio, jos asiat ovat niin, että sen täytyy kohdata kilpailua vapailla markkinoilla, eikä se voi pärjätä muuten kuin tuottamalla parempia tuotteita edullisemmilla kustannuksilla; siksi en halua valtionhallinnon sekaantuvan asioihin, ja auttavan liikeyrityksiä." [74]

Friedmanin kuvaus siitä, miten järjestelmä toimii on hyvin samanlainen kuin Kleinin: "Vahva valtionhallinto liittoutuu suurten liikeyritysten kanssa jakaakseen varallisuuden uudelleen." [75] Erona on tietenkin se, että Klein syyttää Friedmania siitä, että tämä pitäisi kyseistä asiantilaa hyvänä. Friedman ei kuitenkaan ollut yritystukien puolustaja, vaan eräs niiden kovimpia vastustajia: "Yksityisyritykset ovat oikeutettuja nauttimaan menestyksen hedelmistä vain, jos ne joutuvat myös kantamaan epäonnistumisten seuraukset... Sääntöihin ei pitäisi kuulua mitään esteitä tai tukia." [76]

Sen sijaan, että syyttää Friedmanin sanoneen sellaista, mitä hän ei sanonut, Klein olisi voinut väittää, että yrityksien tukeminen on avoimen talouden ja rajoitetun valtionhallinnon ei-toivottu seuraus. Hän ei kuitenkaan esitä tähän viittaavia perusteluja, vaan hänen esimerkkinsä tukevat vastakkaista näkemystä. Hän kirjoittaa Venäjän oligarkeista, syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeisistä Yhdysvalloista ja Latinalaisen Amerikan yksityistämisprojekteista. Oligarkit ja monet Latinalaisen Amerikan toimet olivat kuitenkin seurausta siitä, että ulkopuoliset ja ulkomaalaiset pidettiin poissa. Asia, jonka Klein myöntää, mutta jonka seuraamuksia hän ei näe. [77] Samaan aikaan yritysten tukeminen Yhdysvalloissa ja Irakissa on julkisen rahoituksen valtavan lisäämisen tulos ja -- Kleinin itsensä mukaan -- ja kilpailun rajoittamista. Ytimeltään täysin epäfriedmanilaista.

Asenteet demokratiaa kohtaan

Jos selkeät väärinkäsitykset ja vääristelyt jätetään huomiotta, niin Kleinin libertarismin ja Milton Friedmanin vastaisista perusteluista Tuhokapitalismin nousussa ei jää jäljelle paljoakaan. Onko hänen tuon liikkeen vastainen perustelunsa todella se, että sen talousguru hyödynsi kriisejä saadakseen ihmiset hyväksymään ajatuksensa ja hännysteli fasistisia ja kommunistisia diktaattoreita saadakseen heidän tukensa? Että tuon talousopin kuuluisalla seuraajalla oli vain hyvää sanottavaa diktaattoreista, poliittisten murhien toteuttajista ja terroristeista, kunhan he vain jakavat hänen käsityksensä vapaasta markkinataloudesta? Että nuo ajatukset soveltuvat hyvin poliittisen sorron ilmapiiriin?

Jos näin on, niin Kleinillä on ongelma. Nimittäin tuo talousguru on hänen oma suosikkinsa, John Maynard Keynes, joka nousi huomattavaan asemaan suuren laman ja toisen maailmansodan seurauksena ja, joka kuvasi Neuvostoliittoa sanalla "vaikuttava", ja oli teoksensa General Theory vuoden 1936 saksankielisessä painoksessa sitä mieltä, että hänen ajatuksensa soveltuivat hyvin totalitaristiseen järjestelmään. [78] Ja seuraaja, joka hännystelee diktaattoreita, on Naomi Klein itse, joka ei ole tehnyt muuta kuin ylistänyt Kuubaa, [79] Che Guevaraa, [80] ja Hizbollahia [81] mainitessaan heistä kirjassaan ja, joka puolusti radikaalia irakilaista johtajaa Muqtada al-Sadria esittäen hänet Irakin kansan asialla olevana ja ainoastaan itsepuolustukseksi taistelevana. [82] Johtajia, jotka harjoittavat Kleinin haluamaa "talousnationalismia" ovat sellaiset henkilöt kuin Vladimir Putin, Hugo Chavéz ja Mahmoud Ahmedinejad, jotka harjoittavat politiikkaansa hajoittamalla itsenäisiä demokraattisia instituutioita. Toisin sanoen diktaattorit, fasistit ja murhaajat sopivat Kleinille aivan hyvin, kunhan he eivät vain alenna veroja tai poista kaupankäynnin esteitä. [83]

Kleinin tulkinta 1990-luvun Venäjästä paljastaa hänen asenteensa demokratiaan. Hän syyttää Venäjän presidentti Boris Jeltsiniä demokratian tuhoamisesta syksyllä 1993, kun Jeltsin jätti huomiotta sen, että parlamentin enemmistö vastusti häntä. Kun lainsäätäjät miehittivät parlamentin, ja vaativat Jeltsinin eroa, Jeltsin hajotti parlamentin ja järjesti uudet vaalit. Klein myöntää, että että parlamentin miehittäjien joukossa oli "esifasistisia" ryhmiä, mutta se ei tunnu häntä häiritsevän -- kun taistelee demokratian puolesta, ei näköjään voi olla turhan valikoiva kumppaneiden suhteen. Fred Kaplan, eräs kommunististen ja äärinationalististen miehittäjien joukossa vieraillut lehtimies, kuitenkin sanoo tätä kuvausta "naurettavaksi":

  • "Olin yksi monista reporttereista, jotka viettivät eriskummallisen iltapäivän parlamenttirakennuksessa jutellen sen aseistettujen, mustasaappaisten ja ympäripäissään olleiden miehittäjien kanssa. Usko minua -- ja Kleinin pitäisi, sillä hän lainaa yhtä minun Globe-lehdelle kirjoittamistani raporteista kuvatessaan rakennusta miehittäneitä sotilaita seuraavana aamuna -- siinä joukossa ei ollut yhtään demokratian kannattajaa." [84]

Jälleen kerran Kleinin on pitänyt muuttaa tapahtumien aikajärjestystä saadakseen ne sopimaan omiin väitteisiinsä. Hän väittää Jeltsinin hajottaneen parlamentin väkivaltaisesti päästäkseen soveltamaan shokkiterapiaa. Ainoa shokki Venäjällä -- kuluttajahintojen nousu ja valuutan kontrollointi -- tapahtui kuitenkin yli puolitoista vuotta aikaisemmin. Sen jälkeen Jeltsin oli korvannut liberaalin pääministeri Yegor Gaidarin teknokraatti Viktor Chernomyrdinillä ja oli käyttänyt yli 7 miljardia dollaria valtion omistamien tehtaiden lunastamiseen. Tämä ei kuitenkaan ole pääasia tässä jutussa. Eräs toinen asia on paljon mielenkiintoisempi.

Parlamentin enemmistö syytti presidenttiä epädemokraattisista ja perustuslain vastaisista toimista ja halusi syrjäyttää hänet. Presidentti ei välitä vastustajistaan, ja parlamentti hyväksyy autoritääristen tahojen tuen taistellakseen jonkin, joka he väittivät olevan demokratiaa, puolesta. Eikö tämä muistuta erästä toista tapahtumaa lähiajan poliittisessa historiassa? Juuri näin tapahtui Chilessä elokuussa 1973, kun parlamentin enemmistö pyysi armeijalta apua diktaattorimaisista otteista syytetyn Salvador Allenden syrjäyttämiseen. [85] Klein kuitenkin kutsuu Allendea "intohimoiseksi demokraatiksi" [86], kun taas Jeltsiniä, ilman kansainvälistä ironiaa, "Venäjän Pinochetiksi". [87]

En asetu kummankaan osapuolen puolelle näissä tapahtumissa. Haluan vain kiinnittää huomiota siihen, että Klein kutsuu yhden presidentin parlamenttia vastaan käymää taistelua hyökkäykseksi demokratiaa vastaan, ja toisen presidentin samanlaista taistelua taisteluksi demokratian puolesta. Erona ei kuitenkaan ole se, että toinen olisi ollut demokraattisempi kuin toinen. Ei ainakaan Kleinin kantaa tukevalla tavalla -- kaikista vioistaan huolimatta Jeltsinin hallinto oli kiistatta maan historian demokraattisin, kun taas samaa ei voi sanoa Allenden sekasortoisesta hallinnosta. Ei, merkittävä ero Chilen Allenden ja Venäjän Jeltisinin välillä oli, että toinen näistä presidenteistä oli vapaan markkinatalouden puolustaja kun taas toinen vastusti sitä. Ilmeisesti ketkä tahansa, ketkä sattuvat taistelemaan vapaata markkinataloutta vastaan, vaikka he yrittäisikin syrjäyttää demokraattisesti valitun presidentin, taistelevat Kleinin maailmassa "demokratian" puolesta.

Kyse ei ole myöskään shokeista eikä kriiseistä. Mikään ei Tuhokapitalismin nousussa viittaa siihen, että Kleinin mielestä olisi väärin käyttää kriisejä omien ajatustensa edistämiseen. Näyttää siltä, että tämä taktiikka on väärin vain, jos sillä edistetään vääriä ajatuksia. Klein itse ei ole koskaan epäroinyt esittää omia ehdotuksiaan ongelmien ratkaisemiseksi hurrikaani Katrinan tai Irakin sodan jälkeen eikä hän ole koskaan edes uneksinut pitävänsä sitä kyynisenä tapana hyödyntää ihmisten kärsimyksiä -- hän kutsuisi sitä toisten auttamiseksi. Hänen ainoa syynsä pitää libertaarien vastaavia toimia kyynisinä ja pahoina on se, että hänen mielestään libertaarien ajatukset ovat pahoja ja tuottavat hirvittäviä lopputuloksia. Näille väitteilleen hän ei kuitenkaan esitä mitään perusteluja. Kaikki ne pitää ottaa annettuna, jotta voisi nähdä mitään arvoa Kleinin "tuhokapitalismin" kritiikissä.

Elämää tuhokapitalismissa

Hämmästyttävää kyllä, yli 500 sivuisessa kirjassaan Klein ei tarjoa juuri mitään perusteluja sellaiselle lukijalle, joka ei ole jo valmiiksi vakuuttunut siitä, että vapaa markkinatalous on pahasta. Hän antaa kyllä muutaman esimerkin siitä, miten köyhyys ja työttömyys ovat lisääntyneet suunnitelmatalouden romahdettua tai kun hyperinflaatio on saatu kuriin. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään outoa, ja monesti se on juuri sitä, mitä taloustieteilijät ennustivatkin tapahtuvaksi, mutta joka oli heidän mielestään välttämätöntä, jotta köyhyyttä ja työttömyyttä saataisiin vähennettyä pitkällä tähtäimellä. Juuri tästä syystä Klein ei koskaan esitä lukijoilleen pitkän aikavälin tilastoja. Hän sanoo, että uudistukset muuttivat Chilen työväenluokan "hyväksikäytettäviksi köyhiksi", mutta ei koskaan myönnä, että Chile on Latinalaisen Amerikan sosiaalinen ja taloudellinen menestystarina ja on käytännössä päässyt kokonaan eroon äärimmäisestä köyhyydestä. Hän kirjoittaa, että uudistukset ovat kasvattaneet kaupunkien ja maaseudun tuloeroja Kiinassa, mutta ei koskaan mainitse, että nuo uudistukset johtivat köyhyyden vähentymiseen suuremmassa mittakaavassa kuin koskaan maailmanhistoriassa.

Kahdessa yhteydessä Klein lyhyesti mainitsee pidemmän aikavälin. Ne ovat muunnoksia samasta väitteestä -- että 25 - 60% väestöstä hylätään ja heistä tulee pysyvää alaluokkaa maissa, jotka ovat liberalisoineet talouttaan. [88] Hän ei selitä, mitä hän noilla luvuilla tarkoittaa, eikä kerro mistä ne tulevat. Lähdeviitettä ei ole, eikä Klein mainitse lähdettään.

EFW:n tilastot osoittavat, että asia on päinvastoin, kuin Klein esittää. Köyhyyttä ja työttömyyttä on vähiten maissa, joissa taloudellista vapautta on eniten. Vapaimpaan viidennekseen kuuluvissa maissa köyhiä on Yhdistyneiden kansakuntien mukaan 15,7%, ja muualla maailmassa 29,8%. Työttömyys vapaimmassa kvintiilissä on 5,2%, joka on alle puolet siitä, mitä muualla maailmassa. Taloudellisesti vähiten vapaassa viidenneksessä, jossa on yksityisomistuksen, yritystoiminnan ja kaupan suhteen paljon rajoituksia, joiden Klein väittää olevan keino auttaa ihmisiä valtaapitävien sorrosta, köyhyysprosentti on 37,4, ja työttömyysprosentti 13. [89]

Klein kirjoittaa, että maailmanlaajuinen kapitalismi on siirtynyt "sen kaikkein raaimpaan muotoon" vuoden 1990 jälkeen. [90] Jos hän olisi oikeassa yhdistäessään vapaan markkinatalouden riistoon, köyhyyden olisi tuosta ajankohdasta lähtien pitänyt lisääntyä dramaattisesti. On kuitenkin käynyt päinvastoin. Vuosien 1990 ja 2004 välillä äärimmäinen köyhyys kehitysmaissa on Maailmanpankin mukaan vähentynyt 29%:sta 18%:iin. Tämä tarkoittaa, että "tuhokapitalismin" alaisuudessa joka päivä 54 000 ihmistä on päässyt eroon äärimmäisestä köyhyydestä. [91] Slummeissa asuvien, mikä on Kleinin mukaan toinen liberalisoinnin seuraus, osuus on samana aikana vähentynyt 47%:sta 37%:iin. [92] Keskiarvot eivät kerro koko totuutta, joten on tärkeää huomauttaa, että suurimmat parannukset tapahtuivat niillä alueilla, missä liberalisointi oli kaikkein voimakkainta, kun tas vähemmän vapailla alueilla kehitys on myös taantunut.

Jos Klein olisi oikeassa vapaan markkinatalouden ja poliittisen väkivallan yhteydestä, olisi "tuhokapitalismin" aikoina pitänyt esiintyä paljon enemmän diktatuureja ja sotia. Klein väittää, että "maailmasta on tulossa rauhattomampi" perustelematta sitä mitenkään. [93] Hän on väärässä. University of British Columbian Human Security Centren mukaan sotilaallisten konfliktien, joihin osallistuu vähintään yhden valtion joukkoja, määrä on vuodesta 1990 vuoteen 2005 vähentynyt 50:stä 31:een. Vuonna 1990 maailmassa oli käynnissä yhdeksän kansanmurhaa. Vuonna 2005 niitä oli vain yksi, Darfurin verilöyly. Muutamaa silmiinpistävää poikkeusta lukuun ottamatta maailmasta on tullut "tuhokapitalismin" aikana rauhallisempi paikka.

Maailmasta on myös vastoin Kleinin päätelmiä tullut demokraattisempi. Itse asiassa samaan aikaan, kun markkinataloutta on vapautettu, on tapahtunut maailmanlaajuinen demokratian vallankumous. Vuodesta 1990 vuoteen 2007 demokraattisten maiden määrä on noussut 76:sta 121:een. Vuonna 1990 oli enemmän sellaisia maita, jotka Freedom House luokitteli "ei vapaiksi" kuin "vapaiksi". Vuonna 2007 "vapaiksi" luokiteltuja oli kaksi kertaa enemmän kuin "ei vapaiksi" luokiteltuja.

Vakavasti otettavien vapaan markkinatalouden seurauksien vastaisten argumenttien puutteessa jäljelle jää vain Kleinin sinänsä aiheellinen kritiikki kidutusta, diktatuureja, korruptiota ja yrityksien tukemista vastaan. Loppuanalyysissaan Tuhokapitalismin nousu tiivistyy omituiseen väitteeseen siitä, että Milton Friedman ja vapaa markkinatalous ovat pahoja, koska hallitukset ovat kyvyttömiä, korruptoituneita ja julmia. Ei kenties olekaan sattuma, että kirjan takakannessa on tekstinpätkiä neljältä fiktiota kirjoittavalta kirjailijalta.

Lähteet:

1. John Gray, "The End of the World as We Know It", review of The Shock Doctrine, by Naomi Klein, The Guardian, September 15, 2007, http://books.guardian.co.uk/review/story/0,,2169201,00.html.

2. Joseph Stiglitz, "Bleakonomics", review of The Shock Doctrine by Naomi Klein, New York Times, September 30, 2007, http://www.nytimes.com/2007/09/30/books/review/Stiglitz-t.html.

3. Quoted in Naomi Klein, The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism (London: Allen Lane, 2007), p. 6.

4. See http://www.naomiklein.org/shock-doctrine/short-film.

5. Milton Friedman, Capitalism and Freedom (Chicago: University of Chicago Press, 1982), p. ix.

6. Klein, The Shock Doctrine, p. 6.

7. Milton and Rose Friedman, The Tyranny of the Status Quo (San Diego: Harcourt Brace Jovanovich, 1982).

8. Klein, The Shock Doctrine, p. 7.

9. Milton and Rose Friedman, Two Lucky People (Chicago: University of Chicago Press, 1999), p. 592. (Emphasis added.)

10. In her short film The Shock Doctrine, Naomi Klein takes this distortion of Friedman one step further: “He advised politicians that immediately after a crisis, they should push through all the painful policies at once, before people could regain new footing.” http://www.naomiklein.org/shock-doctrine/short-film.

11. Lanny Ebenstein, Milton Friedman: A Biography (New York: Palgrave, 2007), p. 61.

12. Ibid., chap. 10.

13. Klein, The Shock Doctrine, p. 7.

14. The letter is published in Friedman and Friedman, Two Lucky People, p. 591.

15. Klein, The Shock Doctrine, p. 117.

16. Rossana Castiglioni, "The Politics of Retrenchment: The Quandaries of Social Protection under Military Rule in Chile, 1973–1990", Latin American Politics and Society (Winter 2001).

17. Ibid.

18. Klein, The Shock Doctrine, p. 117.

19. Milton Friedman, "Economic Freedom, Human Freedom, Political Freedom", address at the Smith Center, California State University, Hayward, California, November 1, 1991, http://www.sbe.csuhay ward.edu/~sbesc/frlect.html; "Response", October 3, 1975, in Friedman and Friedman, Two Lucky People, p. 595.

20. Klein, The Shock Doctrine, p. 185.

21. Milton Friedman, "Milton Friedman @ Rest", interview by Tunku Varadarajan, Wall Street Journal, January 22, 2007.

22. "Response" in Friedman and Friedman, Two Lucky People, p. 595.

23. Klein, The Shock Doctrine, pp. 56, 444.

24. Klein, The Shock Doctrine, p. 351.

25. Milton Friedman, "The Romance of Economics", interview by Tunku Varadarajan, Wall Street Journal, July 22, 2006.

26. Milton Friedman, "Best of Both Worlds", interview with Brian Doherty, Reason, June 1995.

27. Ibid.

28. Naomi Klein, "The Rise of Disaster Capitalism", The Nation, May 2, 2005.

29. Klein, The Shock Doctrine, pp. 17, 53.

30. Ibid., p. 15.

31. James Gwartney and Robert Lawson, Economic Freedom of the World, 2007 (Vancouver: Fraser Institute, 2007).

32. Gwartney and Lawson, 2007, p. 27.

33. "Pew Global Attitudes Project: Spring 2007 Survey", Pew Research Center, 2007.

34. David Sanders, Hugh Ward, and David Marsh, "Government Popularity and the Falklands War: A Reassessment", British Journal of Political Science 3, 1987.

35. Klein, p. 138.

36. Accounts of the events at Orgreave vary considerably, but even left-leaning publications admit that the strikers provoked the police. See Tristram Hunt, "The Charge of the Heavy Brigade", The Guardian, September 4, 2006, http://www.guardian.co.uk/ theguardian/2006/sep/04/features

37. British Political Opinion 1937–2000: The Gallup Polls, ed. Anthony King (London: Politico’s, 2001).

38. Klein, The Shock Doctrine, p. 97.

39. Ibid., p. 90.

40. Ibid., p. 450.

41. Ibid., p. 267.

42. Ibid., p. 102.

43. Gwartney and Lawson, 2007.

44. Klein, The Shock Doctrine, p. 113.

45. Ibid., p. 114f.

46. Ibid., p. 6.

47. Jan Arild Snoen, "Skolene i New Orleans trengte sjokkterapi", Dagbladet, September 28, 2007. Klein mentions that "many African-American parents" in New Orleans oppose more choice in education because they see it as "a way of reversing the gains of the civil rights movement". She doesn’t mention that African Americans are the group most sympathetic to school vouchers nationally. A survey last year showed that 45 percent of the general population and 68 percent of African Americans were in favor of vouchers. William G. Howell, Martin R. West, and Paul E. Peterson, "What Americans Think about Their Schools", Education Next 7, no 4, (2007).

48. John Williamson, "What Washington Means by Policy Reform", in Latin American Adjustment: How Much has Happened? ed. John Williamson (Washington: Peterson Institute for International Economics, April 1990).

49. Klein, The Shock Doctrine, p. 256f.

50. Ibid., pp. 187, 190.

51. See for instance Liu Xiaobo et al., "June 2 Declaration of a Hunger Strike", in China’s Search for Democracy: The Student and Mass Movement of 1989, ed. Suzanne Ogden et al. (Armonk, NY: M. E. Sharpe, 1992).

52. Jonathan Fenby, "The Tiananmen Square Peg", Comment Is Free, September 10, 2007, http://commentisfree.guardian.co.uk/jonathan_fenby/2007/09/the_tiananmen....

53. Klein, p. 189.

54. Ibid., p. 190.

55. Ibid., p. 191.

56. Gwartney and Lawson, 2007.

57. Robert Higgs, Crisis and Leviathan (New York: Oxford University Press, 1987).

58. Milton Friedman, "Friedman’s Heresy Hits Mainstream", interview with Carolyn Lockhead, San Francisco Chronicle, June 5, 2005.

59. Stephen Slivinski, Buck Wild: How Republicans Broke the Bank and Became the Party of Big Government (Nashville: Nelson Current, 2006), p. 149.

60. See http://www.clubforgrowth.org/2006/11/new_poll_people_want_limited_g.php. Klein writes as if Friedman were in favor of Republican power, even though he has consistently spoken out in favor of divided government as the best way to control the government.

61. Ebenstein, p. 232.

62. Klein, The Shock Doctrine, p. 307.

63. Ibid., p. 299.

64. Ibid., p. 298.

65. Ibid., p. 355.

66. Ibid., p. 355.

67. Ibid, pp. 15, 322.

68. Ibid., p. 322.

69. Ibid., p. 15.

70. Irving Kristol, Reflections of a Neoconservative (New York: Basic Books, 1983), p. 77; Irving Kristol, "The Neoconservative Persuasion", Weekly Standard, August 25, 2003.

71. Klein, The Shock Doctrine, p. 316.

72. Ibid., p. 140.

73. Milton Friedman, "Which Way for Capitalism?" Reason, May 1978.

74. Milton Friedman, Free to Choose 1: The Power of the Market, 1980.

75. Klein, The Shock Doctrine, p. 286.

76. Friedman and Friedman, Two Lucky People, p. 593.

77. Klein, The Shock Doctrine, pp. 15, 231.

78. John Maynard Keynes, "Foreword to the German Edition", General Theory, http://tmh.floonet.net/articles/foregt.html. For Klein’s own appreciation of Keynes, see Klein, pp. 53–57.

79. Klein, The Shock Doctrine, p. 456.

80. Ibid., pp. 104, 443.

81. Ibid., p. 461.

82. Naomi Klein, "Bring Najaf to New York", The Nation, September 13, 2004. To criticize Klein with her own methods one could also make a big fuss about the fact that her European anti-globalization friends are called ATTAC.

83. In passing, she explains that genuine democracy presupposes "fair rules preventing corporations from buying elections" (The Shock Doctrine, p.134), which seems to suggest that it takes some limits on free speech and voluntary association to build her kind of democracy.

84. Fred Kaplan, "Blame Yeltsin", Slate, October 2, 2007.

85. The Chamber of Deputies Resolution of August 22, 1973, http://www.josepinera.com/pag/pag_tex_quiebredemoc_en.htm.

86. Klein, The Shock Doctrine, p. 64.

87. Ibid., p. 220.

88. Ibid., pp. 405, 442.

89. James Gwartney and Robert Lawson, Economic Freedom of the World 2005 (Vancouver: Fraser Institute, 2005).

90. Klein, The Shock Doctrine, p. 252.

91. Shaohua Chen and Martin Ravallion, "Absolute poverty measures for the developing world, 1981–2004,” World Bank, March 2007. These figures might have to be revised down after the World Bank’s recent change in measures of purchasing power of different currencies.

92. United Nations, The Millennium Development Goals Report 2007, p. 26.

93. Klein, The Shock Doctrine, p. 424. Her source only documents that military spending has increased.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

Toimituksen poiminnat